Pablon hoitopäiväkirja

[Pepi]

rist-r Pande Pabello "Pablo"

Pablon omistaa Pepi.

Sivuille »

[Pepi]

25.8 #♥ Pieniä onnen hetkiä

Kiireinen iltapäivä. Juoksin paikasta toiseen hoitamassa tallin asioita, ja aina sopivissa väleissä väsäsin muutaman kotitehtävän. Ryntäsin parhaillani hakemaan heiniä ylhäältä, enkä edes huomannut, että muutama hoitaja oli käpertynyt sohvan nurkkaan sadetta suojaan, ennen kuin toinen heistä kysyi minulta jotain. Katsoin hoitajaa varmasti typerä ilme naamallani ja pääni selasi hurjaa vauhtia kaikkien niiden uusien henkilöiden kasvoja, joihin olin viime päivinä tutustunut.

Tummatukkainen tyttö puuskahti:
- No voi hemmetti, mä oon MISA,
hän katsoi minuun huvittuneena. Palautin kiireesti naamani peruslukemille ja yritin vaivihkaa siistiä kiireistä olemustani.
- Toki, moi Misa! Haluatteko olla avuksi vai istutteko siinä loppuillan? Kysäisin sillä äänensävyllä, että en antaisi niin tapahtua. Tytöt nousivat vastahakoisesti ja pyysin heitä menemään alas ottamaan heiniä vastaan.

Kun hoitajat olivat kadonneet tallin puolelle, henkäisin ja lysähdin taas ryhdistä kasaan. Melkeinpä häpesin kun olin passittanut uudet hoitajat heti raakaan tallityöhön. Kaipa he ovat siihen tottuneet.
Pudottelin heiniä tottuneesti tallikäytävälle, missä Misa ja muistaakseni Minttu ottivat niitä vastaan. Yritin samalla muistaa, mitä seuraavana oli tehtävänä, ja sainkin aikamoisen listan kasaan. Kapusin vintiltä alas ja kiitin hoitajatyttöjä, jotka kipittivät paikalta, ennen kuin joutuisivat lisätöihin. Huokaisin syvään ja aloin kantaa heiniä karsinoihin.
Sopivasti Anu ilmaantui enkelin lailla tallille ja tarjoutui hoitamaan iltatallin loppuun. Suorastaa hyppäsin hänen kaulaansa ja Anu nauroikin kovaan ääneen. Hän oli selvästi huomannut, että kohta palaisin loppuun.

~~~

Kipitin iloisena Pablon tarhalle päin ja kertasin samalla englannin sanoja, jotka olin suurella vaivalla saanut paperille asti ja kaksi tuntiahan siinä oli vierähtänyt, kun opettajamme niin avokätisesti jakeli läksyjä.
En tietenkään huomannut Herttaa, joka oli ravannut aidan viereen ruoka-ajan muistaessaan, ja joka hirnui kimeästi minut nähdessään. Säkähdin ja kun huomioni herpaantui, askeleeni menivät solmuun. Mikäpä siinä tallipihan mutaisimmassa lätäkössä istuessa, englannin läksyjensä päällä. Kun olin tajunnut tilanteen, kirosin ja huusin niin kovaa, että Hertta kavahti ja siirtyi tarhan toiselle puolelle.
Anu ilmaantui tallin ovelle ja katsoi minuun ensin epäilevästi, mutta repesi sitten korviahuumaavaan nauruunsa, joka sai minut harmistumaan vieläkin enemmän.

Marssin äkäisin askelin Suoraan hänen nenän eteensä, tartuin mutaisilla käsilläni hänen valkoiseen paitaansa ja väänsin äänestäni hyytävän:
- Sinä menet nyt talliin, hoidat iltatallin loppuun ja ilmaannut takaisin vasta, kun paikka on tiptop kunnossa ja hauskuus tipotiessään.
Anun ilme vakavoitui ja hän tyrkkäsi käteni pois. Hän asetteli kasvoilleen niin ylimielisen ilmeen, että olisin kuvitellut hänen pian väittävän vastaan. - Selvä, hän tokaisi kitkerästi ja katosi talliin.
Tirskahdin puoliääneen, mutta huvittuneisuus oli tiessään, kun muistin läksyni.

Polkaisin maata ja totesin, ettei päivä voisi huonommin mennä. Kaikki näytti mustalta, eikä mikään piristänyt minua sillä hetkellä. Paitsi yksi.
Tarhan portilla minua katseli mutainen mörkö, mutta aina iloisesta ilmeestään tunnistin sen omakseni. Avasin portin ja halasin likaista poniani, se hörisi minulle rauhoittavasti ja painoi päänsä syliini. Olimme siinä viisi minuuttia, tunnin? En tiedä, mutta silloin en tarvinnut mitään muuta.
Läksyni istuivat kuralammikossa, Anu siivosi tallia ja hoitajat polkivat sateessa kotiinsa, mutta minä olin siinä, Pablon kanssa ja silloin tiesin myös, että tässä minulla on kaikki.

Pepi & Pablo

[Pepi]

5.9 #♥ Liian lujaa, vai?

Kiristin satulavyön ja nousin reippaasti Pablon selkään. Pidensin jalustimia parilla reiällä edellisen estetuntimme jäljiltä. Anu lampsi maneesiin selvästi paleltuneena. Hän kaivelikin suuren lämpimän viltin repustaan ja kietoutui siihen termoskannunsa kanssa.
Ensimmäinen syysmyrsky oli päässyt yllättämään, eikä Anu ollut mielissään, kun se osui hänen työvuorolleen.

Lämmittelimme suurilla ympyröillä, teimme rutkasti temponvaihteluita, pysähdyksiä ja muutaman väistönkin. Anu pyysi meitä siirtymään kevyeeseen raviin ja hän katseli liikkumistamme arvioivasti.
- Kokeilepa antaa hieman pidempää ohjaa, mutta muista pitää nyrkit kiinni. Pablo rentoutuu selvästi, eikö?
Nyökkäsin kiireesti, sillä Pablo oli tosiaan alkanut kireänä juoksemaan ympäri kenttää, eikä tahtonut ottaa apuja vastaan. Anun ohjeiden mukaan se kuitenkin rentoutui ja otti takajalat tehokkaasti alleen, pyöristäen itseään.

Tunti sujui mukavasti, vaikka kuri oli kova. Anu oli valppaana koko ajan, ja saatuaan kaikki virheemme korjattu, hän kiitti ja tokaisi, että tämä riittäisi tältä erää. Annoin pitempää ohjaa. Anulla ei ollut enää kylmä, hän oli heittäny viltin pois ja juonut juomapullonsa miltei tyhjäksi. Anu oli aina täysillä mukana valmennuksesta, ja oli melkeinpä hengästynyt tehdessään liikkeitämme paikallaan.
Pablo ja minä olimme hikisiä, mutta tyytyväisinä poistuimme maneesista. Matkamme loppui kuitenkin lyhyeen, kun ovien takaa meille murahti ukkonen. Pablo säntäsi pomppien maneesin toiseen päähän, minä roikuin mukana. Poni oli hermostunut ja mietin, miten mahtaisimme päästä tallille hengissä.

~~~

Kuulin vain kavioiden iskeytyvän vetiseen maahan, ja tunsin, kuinka sade piiskasi kasvojani. Ponini korvat olivat liimautuneet tiukasti luimuun ja se laukkasi vauhtia, jota ei ollut kyllä koskaan ennen mennyt. Kuului vesilätäköiden loiske, kun Pablo polki maata, jos ei olisi satanut, maa olisi varmasti ilmiliekeissä ponin jalkojen alla. Olin noussut jalustimille, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Pablo oli peloissaan, se halusi kotiin.
Maaneesin kattoa oli riipaissut jokin, oksa tai muu, ja se oli ollut Pablolle lähtölaukaus. Poni oli rynnännyt täyttä vauhtia ulos ovesta, toivon mukaan Anu oli ehtinyt pois alta, sillä sitä en ehtinyt jäädä tarkistamaan. Minun oli nimittäin käytettävä kaikki tahdonvoimani päästäkseni satulaan, josta olin luiskahtanut hieman sivuun Pablon loikatessa pakoon pelottavaa ääntä.

Nyt oli vain me kaksi, Pablo oli kauhuissaan, pelko pakotti sen juoksemaan kovempaa ja kovempaa. Minä aloin rentoutua, kuljimme mieletöntä vauhtia, mutta aika tuntui silti pysähtyneen. Satoi, muttaen ollut lainkaan kylmissäni tai harmistunut, minä ja ponini, rakastimmehan vauhtia, tämä oli hauskaa!
Oli pimeää, satoi rankasti ja Pabloa pelotti, mutta se nosti korvansa luimusta kuunnellakseen minua.
- Hei poni, kaikki on hyvin, liukastut vielä jos jatkat tuota tahtia, juttelin sille minkä siinä vauhdissa pystyin.
Ihme ja kumma, poni rauhoittui, kun olin aikani sille selitellyt ja hidasti ylinopeudesta normaaliin laukkaan. Taputin ponia kaulalle ja kerroin, kuinka hienosti se oli toiminut, kuinka upea ja ihana se oli. Olimme molemmat hikisiä ja hengästyneitä, ja oli jumalan siunausta, että Pablo ei ollut katkonut jalkojaan siinä vauhdissa, kun tiekin oli niin liukas. Ajatukseni kelasivat tapahtumia vielä sellaista vauhtia, etten pysynyt itse oikein mukana.
- Kaikkea keksitkin, senkin tymeliini, mumisin ponille, joka hytisten siirtyi raviin tallipihan häämöttäessä.

Poni oli aivan sekaisin, mutta talutin sen mitä rauhallisimmin talliin. Karsinassaan se hyökkäsi juomakipolleen ja jäi siihen pitkäksi aikaa.
- Tota ei tehdä kyllä uusiksi, onko selvä Pablo, naurahdin ja lähdin hakemaan ponille riimua.
Huuhtelin ponin, se oli kuran peitossa kaulasta alas päin. Sain vähitellen Pablon normaalitilaan, se ei enää tärissyt, vaan katseli korvat hörössä ympärilleen, kuten tavallisesti. Kuivattuani hullun ponini peittelin sen talliloimella ja heitin iltaheinät sille. Kävin vielä sen jalat läpi, ei vammoja. Paras kuitenkin kutsua Heli kahville, hän saa tarkastaa tämän sekopään.

Suukotin Pabloa ja naurahdin sille, hassu kun oli. Saisimme kunnon naurut tästä pitkäksi aikaa, kunhan vaan Anu pääsee kuulemaan tästä.

Pepi & Pablo

[Pepi]

7.9 #♥ Kilpikonnahuumoria parhaimmillaan

Jupisin puoliääneen ja kyykistyin vielä kerran sohvan viereen kurkistaen sen alle. Siirtelin tuoleja ja katselin jopa kaappien päältä, mutta en löytänyt niitä.

- Perhanan konnat, nyt tulette tänne tai saatte istua yksiksenne lattialla ilman ruokaa! hermostuin, ja kuin taikaiskusta väliseinän takaa heinävintin puolelta kurkisti pieni ruttuinen pää. Anton. Marssin kilpikonnan luo välittämättä sen pysy-kaukana-et-mahda-minulle-mitään-ilmeestä. Nostin otuksen kilvestä ylös ja tähyilin Tahvoa luokseni. Pian tuokin ilmestyi veljensä perään hätääntyneenä yksin jäämisestä. Hymyilin pikkuiselle kilpikonnalle, aika suloinenhan se oli. Nostin kaverukset terraarioonsa ja jupisin itsekseni kun olin päästänyt ne vapaaksi vain, koska ne olivat avuttomina katselleet lasin läpi. Kapusin vintiltä alas ja hoidin aamutallin loppuun.

~~~

Iltapäivällä tallille alkoi valua porukkaa. Olin mielissäni, että edes muutama tutuksi tullut naama oli vaivautunut tallille, sillä viimepäivinä oli ollut hiljaista ja olimme saaneet Anun kanssa pitää seuraa toisillemme. Kärräsin heiniä tarhoihin, kun huomasin toisen yksärinomistajan kaahaavan tallille pyörällään. Aivoni raksuttivat hetken ja sitten hehkulappu syttyi.
- Karo...liina, moooi! Huikkasin kun hän parkkeerasi pyöräänsä tallin seinustalle. Hän asteli tallin ovelle ja vaihdoimme pari sanaa, kun siinä ristiin kuljimme.
- Sulonen tuo Tedi, vanha mutta pirteä, hymähdin ja poni näkyi höristävän korviaan, osaksi kuullessaan nimensä, osaksi huomatessaan emäntänsä.
- Tottahan toki, hyvin se näyttää täällä viihtyvän, ei nää mitään pahisponeja taida olla, Karoliina vastasi ja huomasin hänen tuntevan vetoa rynnätä ponin kaulaan. Siispä ilmoitin jatkavani hommiani ja lähdin työntämään kärryjätaas tarhoille päin.

Sain laitettua heinät ja käännyin tallille päin. Siinä vaiheessa minulle tuli paha aavistus ettei kaikki ollut hyvin.
Määrätietoisesti tarkistin karsinat ja kuulin sitten yläkerrasta kolahtelua ja älähdyksen. Suljin silmäni ja laskin kymmeneen. Sitten rymistelin raivoissani yläkertaan ja murahdin kilpikonnien nimet, yrittäen hillitä itseäni.
Huone näytti törkyiseltä. terraarion luukku repsotti auki, olin tietty unohtanut lukita sen, sohvan alareunasta tursusi täytettä ja Karo oli ilmeisesti juuri saanut väistettyä tippunutta kukkaruukkua. Anton tonki parhaillaan jonkun laukkua, jonka oli puoliksi repinyt rikki. Tahvo pälyili hermostuneena ympärilleen seuraten samalla pääpahantekijän touhuja. Se silminnähden säikähti nähdessään minut ja vilahti sohvan alle jättäen terroristin vaaravyöhykkeelle.

Karo säikähti ensin ärhentelyäni, mutta kun huomasi, että se oli suunnattu kilpparille, hän alkoi miltei nauraa.
Pauhatessani jokseenkin alistuneelle oliolle, Karo alkoi siivoilla konnien jälkiä. Saatuani saarnani päätökseen tungin kilpikonnat terraarioonsa ja paiskasin luukun kiinni. Huokaisin ja kiirehdin Karoliinan avuksi. Kehotin häntä menemään ja sanoin että parjään kyllä, ja hetken päästä tyttö uskoi ja jatkoi touhujaan, joita tuli tekemäänkin.
Äidiltä löytyisi kotoa kukkaruukkuja, sitä paitsi kasvi oli lähes kuivunut, joten mitä sitä suotta enää uuteen ruukkuun istuttamaan. Viherpeukalo kun en ollut alkuunkaan. Lakaisin lattian mullasta ja siirryin sohvan pariin. Huokaisin ja aloin miettiä keinoa tukkia täytteiden tursuaminen. Mainio, tai hieman vähemmän mainio, ajatus iski päähäni ja marssin itsevarmasti Sampon puheille.

~~~

- Moi Sampo, oisko sellasta isoo hyvää teippii, sohva tuhoutu, puhuin reippaasti uhkaavan näköiselle miehelle, joka urahti jotain suuntaan "miten te sohvankin olette tuhonneet" ja kääntyi kaivelemaan vajan laatikoita. Mies tyrkkäsi harmaan jeesusteippirullan käteeni ja löntysteli närkästyneenä tiehensä.
Kipaisin taikaisin rikkoutuneen sohvan luo. Taiteilin reiän jotenkuten umpeen, näky ei tosin ollut kaunis. Tärkeintä, että saatiin sohvan vuoto tyrehtymään. Vääntelin teipinpaloj myös reppuun, jonka huomasin olevan Anun omaisuutta. En voinut olla tirskahtamatta, kun ajattelin hänen ilmettään repun nähdessään. Anu harvoin jättää laukkuaan ylös, mutta tämän jälkeen ei varmaan sen vertaa. Olin kuitenkin helpottunut, ettei reppu ollut hoitajien tavaroita, se olisi ollut hieman noloa.

Kun olin saanut pahimmat tuhot korjatuksi, hymähdin lasiin liimautuneille anteeksi- ja vähemmän anteeksipyytäville katseille. Tälläistä tämä on kun kaksi urpoa kilpikonnaa tallissa. No, urpoja on vain yksi, toinen vain seuraa esimerkkiä.

Kaiken tämän jälkeen vasta pääsin olennaiseen; Pablon luokse. Kipitin hakemaan ponia tarhasta, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Pepi & Pablo

[Pepi]

16.10 #♥ Energian purkamista

Kuuntelin kuinka mattopiiska iskeytyi uudelleen ja uudelleen tomuisiin räsymattoihimme äitini tampatessa niitä takapihallamme. Avasin silmäni peiton alla ja ajattelin, että tämä on niitä paiviä kun ei vaan jaksa. Pakottauduin ylös ja huitaisin verhot ikkunani edestä. Mielialani muuttui hetkessä, kun näin ponien kansoittaman pihamme mitä kauneimmassa säässä. Maa oli yön aikana juuri ja juuri huurtunut, lumimyräkästä ei vielä olisi huolta. Lehdet kieppuivat leikkisästi tuulesse ja ponit nauttivat aamuheiniään tarhoissaan. Rakastin tällaisia päiviä.

~~~

Pablo hörisi iloisesti kun löntystelin kuluneissa lenkkareissani sen luokse. Kaunis siro poni ravasi kuuliaisesti portille ja puhalsi lämpimän hevosenhenkäyksen kasvoilleni. Suukotin ponia ja toivotin hyvät huomenet.
Aamurutiinimme keskeytti äänekäs esittäytyminen. Roteva islanninhevosorii kuopaisi maata ja lähetti ilmoille kimeän hirnahduksen. Se vaati minut luokseen. Suloinen se oli, mutta tavoille pitäisi oppia. Jätin singaalin huomiotta ja avasin portin Pablolle. Se seurasi minua kiltisti vaikka en ollut vaivautunut kytkemään sitä riimunnaruun. Pablo jäi kummastellen katselemaan uutta herraa, se oli itse tottunut hyviin käytöstapoihin, eivätkä sen toveritkaan yleensä aivan possuiksi heittäytyneet (mutta kuten tiedämme, poikkeuksia löytyy).

Avasin Pablolle karsinan oven ja hain ponin harjat. Ruuna kiiruhti karsinan nurkasta löytyvälle heinäkasalle ja sain rauhassa riisua siltä loimen. Tallin ikkunoista tulvi ihana auringonpaiste ja tulin oikein hyvälle tuulelle.
- Tänään me ei jakseta treenata, eihän? Nii, käydään vaikka piiitkä maastolenkki vai mitä, juttelin Pablolle aloittaessani sen puhdistamista. Loimen ansiosta työtä ei ollut paljoa, mutta en pitänyt mitään kiirettä. Meillä oli hyvin aikaa, tänään ei ollut mitään menoa.
Kotvasen kuluttua en enää keksinyt Pablosta kohtaa jonka olisin voinut puhdistaa, joten heitin harjat takaisin kaappiin ja lähdin lämmittämään kuolaimia. Satulan jättäisin tänään pois.
Ponin syötyä kehaisin sitä ja puin suitset sen päähän. Oli mukavaa ettei niiden kanssa syntynyt enää taistelua, toisin kuin alkuaikoinamme. Pablo oli valmiina lähtöön, joten puin itselleni kypärän ja niin kävelimme ulos pirteään ja aurinkoiseen syysviimaan.

~~~

Siirryimme rentoon raviin jolkoteltuamme käynnissä pitkän matkaa. Tulimme maneesille ja käännyimme tien yli. Pablo katseli jokseenkin levottomana ympärilleen. Tällaista se oli sen kanssa maastossa, päästiin nauttimaan vasta kun poni oli rentoutunut.
Kuljin hetken ympyrää ja kun poni tajusi menvänsä aina uudestaan samaa reittiä, se ei välittänyt enää kauhistua samoja asioita. Nostin laukan ja kuljimme vielä pari kertaa samaa reittiä kunnes jatkoimme matkaa pellolle päin.
Juttelin hiljaa Pablolle ja nautin sen seurasta hiljaisen metsän keskellä. Pablo siirtyi itsekseen raviin, mutten enää pyytänyt sitä uudestaan laukkaan, vaan päätin antaa sen kulkea omaan tahtiinsa. Arvasin kuitenkin, että rauhallisen tunnelman rikkoisi edessä pilkottava pelto. Tarrasin ajoissa Pablon harjaan sen höristäessä korviaan. Poni heitti riemastuneen pukin ja rynnisti eteenpäin päätäpahkaa.

Pablo unohti taas metsään jääneet pelotukset ja keskittyi vauhtiin. Saatoin tuntea sen riemun istuessani liitävässä laukassa, pitäen kuitenkin harjasta kiinni liian innostuksen varalta. Pellon reunan lähestyessä Pablo lähti laukkaamaan toiseen suuntaan ja niin sitä mentiin ympäri peltoa. Olin itse ihan hiljaa ja nautiskelin vauhdista, tällä kertaa poni saisi riehua niin kauan kuin jaksaa.
Pablo heitti väliin isoja pukkeja, mutta olin varsin tottunut istumaan niissä. Sitten poni kuitenkin teki odottamattoman äkkikäännöksen ja perään miltein kuperkeikan hettäessään pukin. Pablon tasapaino heitti enkä minäkään pysynyt kyydissä. Poni pysyi onneksi pystyssä ja selvisimme naarmuitta, paitsi että Pablo lähti oitis kirmaamaan pellon toiseen päähän. Alkusäikähdyksen jälkeen nauroin sille ja lähdin kävelemään sen luo. Toivoin että se tajuaisi rauhoittua edes siksi aikaa, että pääsen takaisin selkään. Pablo ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan heitti pukkia toisen perään ja onnistui kuin onnistuikin astumaan ilmassa rieppuvien ohjiensa päälle.
Kirosin ääneen, pellolla ku ei muita ollut ja kutsuin Pabloa. Se laukkasi ympyrän, mutta saapui sitten luokseni hengästyneenä.
- Just joo, saan siis hankkia uudet ohajt sulle. Onneks suitset säily ehjänä, totesin tarkastellessani niitä.
- Mutta nyt riittää, lähdetään jatkamaan matkaa.
Punnersin itseni selkään ja otin katkinaiset ohjat käteeni. Niillä pystyi onneksi juuri ja juuri ratsastamaan, sillä ne olivat katkenneet aika keskeltä. Pyysin Pabloa raviin ja sainkin aika lailla rauhoitella sitä.

~~~

Saavuimme raitistuneina tallipihaan ja huomasin tutun auton pihassa, Helihän se oli tullut vieraisille. Päästin Pablon suoraan tarhaan ja kiiruhdin sisään. Äiti oli leiponut pikapiirakan ja Anu istui Helin vieressä ruokapöydässä. Tervehdin iloisesti ja liityin keskustelun kertomalla baanausreissustamme.

Pepi & Pablo